Minä tärisen, ja värisen, koriani heilutan, laakereitani kolisutan.
Tiellepääsyä odotan, sisälläni kuitisee, kun ihmiset minua siellä putsailee, kaappien paikkoja vaihtaa, sänkyjä lisää laittaa.
Kohta mut tankille ajetaan, ja matka alkaa taittumaan.
Mä toisia kohtaan, vierekkäin nurmikolla seistään, joskus on renkaitteni alla soraa, mutta en ala siitäkään poraan.
Lapsia ympärilläni pyörii, isäntä tai emäntä mutterit kädessä hyörii,
vettä ja öljyä koneeseeni kaataa, lamppuja kiillottaa.
Ja taas voi matka alkaa, ihmisiä etenpäin vien, koska tunnen tien.
Sen kaikki suorat ja mutkat, välttäen välillä poliisien tutkat.
Syksyn tultua on aika levätä.
Kunnes taas koittaa kevät, ja saan pakoputkestani moottorin ääntä soittaa, myös jarruni täytyy koittaa.
Kerran taas joku ihminen palkkejani kopistaa, ruosteet pois ropistaa, kiillottaa, ja maalaa.
Matkani on kuitenkin vasta alussa, ja elämäni bussina jatkuu.
Näen ihmisiä, jotka välillä on vihreitä,naamaltaan. Toiset nauravat, ja iloa ympärilleen tuottavat.
Ja lämpiää sauna, toisilla se on mukana, toisilla se on kärryssä.
Isona tunnen ihmiset ja pienenä tunsin menninkäiset, kummatkin kanssani kulkee, kun ovet tiukasti sulkee.
Ei liikaa hulmua tukka eikä peruukki lennä tien poskeen.
Suojassa sateelta, turvassa tuulelta, voi sisälläni nauttia matkasta.
Minne ikinä menenkin on kanssani turvallista taivaltaa, eikä tarvitse pelätä pärekorin kolinaa, koska semmoista en omaa.
Ilta auringossa on hyvä köllöttää kun pelti kyljessä kimmeltää.
Tässäpä pieni runo kulkurista. Terveisin:pupetti